lauantai 24. elokuuta 2013

Kyllä eikä ei

Hyvää luettavaa
Ensimmäinen tietoni tästä kirjasta oli Hesarin juttu. Sen luettuani tiesin, että minun on saatava tämä uutuus luettavaksi. Kiinnostuksen ja halun jälkeen minulle tapahtui lukemani artikkelin sisällön unohdus, joten en muistanut miksi etsin, mutta muistin kyllä, että pitää etsiä. Uutuuskirjan saa poikkeuksetta hienosta lähikirjastostani vaivattomasti, joten jo tämän viikon alussa kutsu kävi hakemaan kirjaa kotiin. Sarjakuvat merkitsevät minulle vaivattomuutta, joten kirjan jytäkkä ulkomuoto (261 sivua) sai minut päivittelemään kirjan kokoa lainaustiskillä.

Huoleni oli turha. Kirja on jytäkkä sisällöltään, mutta nopea lukea. Hyvässä kirjassa hidaslukuisuus ei sinänsä haittaa, mutta sarjakuva mahdollistaa uudelleen lukemiset ja kieppiluvun, jossa osan kirjasta luettuaan palaa taaksepäin ja lukee uudelleen, koska joku jäi mietityttämään tai vaivaamaan. Tällä kertaa en lähtenyt lukemaan kirjaa uudelleen, mutta kieppilukua tein sekä kirjan alkupuolella että lopussa.

Kyllä eikä ei kertoo hyisestä ja höyryävästä ihmiselämästä 1800-luvun Oulussa. Kirjan sisäkansissa on kasvogalleria teoksen henkilöistä, joista monella onkin esikuva todellisissa eläneissä. Maria Piponius, Elias Lönnrot ja Hans Nyman kiinnittivät minun huomioni. Teoksessa tärkeitä ovat myös ne kadunnaiset ja -miehet ja vaikkapa palvelusväki, jotka katseellaan ja kuiskatuilla kommenteillaan ottavat kantaa näytillä olevien ja asemallaan kaupungissa vaikuttavien ihmisten tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Osa ihmisen elämästä on toisten katseitten alla, osa muilta piilossa. Kirjan mieleenpainuvin kohta minulle olikin tarinan alkupuolella, kun näkyviin tulee Hans Nymanin piilotettu sisäinen palo.

Usko on vahvasti läsnä kirjassa. Hans Nymanilla on liperit kaulassa ja tarinassa käydään niin kirkossa kun seuroissa, jonne odotellaan saarnaaja Paavo Ruotsalaista paikalle. Saarnaaja saapuukin ja saa aikaiseksi monenlaista liikettä. Liikettä sai Rantakin tähän lukijaan. Alku oli niin täräkkä, etten voinut lukea kirjaa paikallani, en sohvalla tai tuolissa istuen. Minun piti olla kirjan kanssa liikeellä, keittiössä tai kävellä paikasta toiseen.

Vaikutuin teoksen kuvituksen liikeestä. Oulu hehkuu kuvissa, valo ja pimeys vuorottelevat ja vuodenajat vaihtuvat. Itselle jäivät mieleen ääripäät, leimuva valo ja synkkä musta, vaikka uudelleen selatessa kuvissa on myös paljon vihreyttä ja meren aaltoja. Minulle tässä teoksessa kuvat vievät tarinaa tekstiä enemmän, mikä on sopivaakin, kun sarjakuva on käsillä.

Takaisin siihen alun Hesarin juttun, joka on otsikoitu raflaavastikin "Ville Rannan sarjakuva rinnastaa perussuomalaiset ja 1800-luvun körtit". Minä en osaa niin sanoa teoksen luettuani, ehkä ei tarvitsekaan. Minä luin Ville Rannan uutuuden hienona historiallisena sarjakuvaromaanina 1800-luvun Suomesta ja erityisesti Oulusta. Teos oli yhtä aikaa rohkea ja hallittu kertoen jotain niistä voimista, jotka ihmistä liikuttavat.

"Elämä ei ole kuin lyhyt hetki kärsimystä ennen kuolemaa."

Ei kommentteja: